Viime viikolla se tapahtui. Ulkoinen kovalevy ei enää startannut. Se, jossa on perheemme kuvat vuosilta 2004-2008. Juuri se aika, jolloin tyttäremme syntyivät, perheemme ajanlasku pysähtyi ja alkoi alusta. Jaoin harmiani FB-ystävieni kesken. Kohtalotoveri löytyi samantien. Kovalevy kärähti, kuvat katosivat. Harmittaa.

Minua sentään lohduttaa vielä se mahdollisuus, että kuvat voinee palauttaa kovalevyltä rahalla.

Harmin määrä on suuri. Harmittaa, etten ole laittanut perheeni kuvia samaan varmuuskopiointiputkeen kuin asiakastöitä. Harmittaa, etten teettänyt kuvia sitä mukaa, kun niitä otin. Harmittaa, että standarnini perhealbumille oli niin korkealla, että valokuvaprojekti oli jäänyt odottamaan parempaa aikaa.

Olin tietenkin tunnistanut uhkan jo aiemmin. Olin monta kertaa aloittanut keskustelun siitä, miten nyt otetaan kuvia enemmän kuin koskaan ennen, mutta muistoja tästä ajasta ei jää. Digitaalinen kuva voi kadota milloin vain. Puff ja se on poissa. (Lisää aiheesta voi lukea mm. Kamerakoulun artikkelista Kolme syytä, miksi olemme sukupolvi, josta ei jää yhtään kuvaa.)

Erityisen huolestunut olin vanhoista kännykkäkuvista. Ne seilasivat koneelta ja kansiosta toiseen vuosien kuluessa. Tiesin, niiden häviävän joko tiedostoviidakkoon tai unohtuvan joku kerta konetta vaihtaessa. Inhimillisen virheen todennäköisyys on yleensä aina suurin.

albumi_001-2

Kännykkäkuvat pelastin ajoissa. Kotiin tuli paksu nippu kuvakuoria täynnä pieniä muistoja arjestamme. Onneksi lapset ottivat kopin tässä kohtaa, kantoivat esiin omat (tyhjät!) albuminsa ja alkoivat liimaamaan sinne omia suosikkejaan. Ei kronologisessa järjestyksessä, ei tarinakaaria, mutta tallessa. Liimattuna, albumissa, tallessa.

Rakastan valokuva-albumeita. Kovaa paperia ja paikalleen liimattuja kuvia. Kuvia, jotka ovat kuin avaimia seikkailulle muistoihin. Olen myös hieman perfektionisti. Luonnollisesti albumeiden tulisi olla täydellisiä taideteoksia ja kertomuksia elämästä, arjesta ja juhlasta. Ajan kulkiessa loogisesti vasemmalta oikealle.

Jos haluan jättää jälkeeni jotain muutakin kuin sotkuisen kasan tiedostoja, jotka voivat vain – puff – kadota, jostain vaatimuksesta pitää päästää irti.

albumi_001-3

Samaa ”parempi albumissa nyt” -metodia käyttäen olen liimannyt tarrakuvia albumin etusivulle. Pienten ihmisten antamat tarrakuvat ovat olleet minulle aina tärkeitä, mutta säilöttynä satunnaisissa paikoissa. Odottamassa jotain maagista parempaa hetkeä.

-

Kuvien katoaminen aiheutti ajatusvyöryn niin henkilökohtaisella tasolla kuin miettien Valoisan kuvausideologiaa. Minun ja muiden tulisi herkemmin teettää valokuviaan. Liimata niitä kieli poskella, vähän sinne päin, sillä tehty on parempi kuin tekemätön.

Valokuvaajana en voi kuitenkaan antaa yhdellekään perheelle, ainoallekaan hääparille enää vain digitaalisia tiedostoja. Minun vastuuni valokuvaajana on varmistaa, että minun asiakkaideni muistot pääsevät käsiin hypisteltäväksi, silmille ihasteltaviksi – ja mikä tärkeintä – yhdessä muisteltaviksi. Digitaalinen tiedosto ei anna kenellekään mitään. Se on vain ykkösiä ja nollia.

Mietin parhaillaan uusia kuvauspakettejani, että palveluni vastaisivat enemmän sitä, mihin itse uskon ja mitä arvostan. Tuotteiden lisääminen peruspakettiin nostaa hintoja, mutta uskon sen luovan korvaamatonta lisäarvoa, joka tuo iloa pitkään.

Uusien pakettien julkaisua odotellessa haastan sinut teettämään kuvia, liimaamaan kuvia albumiin tai edes varmuuskopioimaan kuvat. Kerro edistymisestäsi joko täällä blogissa tai Instagramissa häsällä #muistovallankumous! (Muista, toiminta voittaa suuruuden. Teetä vaikka ensin pari parasta instakuvaa esim. LALALABissa.)

junghans_vihkiminen_098

Ajoimme eilen Ylläkseltä kotiin. 958 kilometriä. Tien päällä ajatukseni palasivat niihin kilometreihin, jotka ovat taittuneet ennen ja jälkeen hääjuhlien.

Tie on olennainen osa hääkuvaajan työtä.  Oma hääkuvaaja nimittäin valitaan sukkamittarilla (=’sukkien pyörintä’ -barometri), ei paikallisuudella. Kuvaaja tulee parin luo, ei toisin päin. Ajomatka pimeässä kotiin on klassikko, joka sisältää kikattelua mäkkärin autokaistalla ja kierrosten purkua kuvausparin kanssa. (Kyllä, kun tekee työnsä intohimolla, öiset kierrokset sisältävät just sitä, kikattelua.)

Kun pääsee kuvaamaan omille huudeilleen, on se harvinaisen täydellistä herkkua

Miten kuvailisi sen tunteen, kun kävelee kotiin hääkuvauskeikalta? Ennen kokematonta! Voisin tehdä niin useamminkin!

Eilen matkaa taittui sen tuhat kilometriä, mutta ajatukset olivat kotikulmilla. Ihanan Villa Junghansin puutarhassa, tunnelmallisessa ulkovihkimisessä, miltei käsinkosketeltavassa rakkaudessa ja siinä, miten aina välillä pääsee naapuriin kuvaamaan.

junghans_vihkiminen_002

junghans_vihkiminen_018

junghans_vihkiminen_019junghans_vihkiminen_037junghans_vihkiminen_040junghans_vihkiminen_055junghans_vihkiminen_057junghans_vihkiminen_063junghans_vihkiminen_068junghans_vihkiminen_061junghans_vihkiminen_020junghans_vihkiminen_027junghans_vihkiminen_028junghans_vihkiminen_029junghans_vihkiminen_030junghans_vihkiminen_138junghans_vihkiminen_112junghans_vihkiminen_119junghans_vihkiminen_134junghans_vihkiminen_135

junghans_vihkiminen_136junghans_019junghans_015junghans_vihkiminen_193junghans_vihkiminen_194junghans_028

stockmann_003stockmann_001stockmann_002

Nämä kuvat ovat tarina siitä, kun kotikuntamme kirjasto julkaisi keväällä kuvakilpailun teemalla ”Minun Kauniainen”. Tarina siitä, miten perheen pienimmäinen innostui siitä, puhui kuvan ottamisesta viikkoja ja viimein pääsi kuvaamaan kaupungin kiertoliittymään Varubodenin viereen, samaan paikkaan, jossa autossa huudahtaa aina ”Meidän maailma!”

Äänessäni saattaa kuulua perustelua ylpeyttä, sillä mielestäni alla oleva kuva kiertoliittymästä on ehdottomasti paras kuva, jonka kukaan viisivuotias poika on Kauniaisista ottanut.

stockmann_001-2

 

Omissa kuvissani on tarina siitä, miten minä itse näen kotikuntani täynnä kertomuksia ja mysteereitä. Ne kulkevat kadulla ja metsissä samaan aikaan. Vaeltavat ajatuksissa. Inspiroivat ja tuovat rauhaa.

Samaan aikaan nämä samat kuvat ovat tarina siitä, kuinka eräänä syksyisenä päivänä pöytälaatikkojemmari aukaisi laatikkonsa ja avasi printtikaupan:
https://society6.com/valoisa

Nämä ovat ensimmäiset printit, jotka minulta voi ostaa. Toivottavasti ne kuiskaavat katsojilleen aivan uusia tarinoita. Tarinoita kehyksen takaa.


gallery_027
Rakeet rummuttavat kattoikkunaa kuin pikkukivet. Irrotan tietokoneen ja television sähköverkosta, vaikka en tiedä, kuuluuko niin enää tehdä. Ukkosrintama kulkee kotimme yli. Kesän ensimmäinen jyrinä ja välähdys, toinen, kolmas. Aina yhtä jännittävää.

Ukkosrintama nousi taivaalle myös viime vuonna, kun kuvasimme ilmailualalla työskentelevän parin hääpotretteja. Mainitsin aiemmin, että aina pitää olla suunnitelma, josta poiketa. Tällä kertaa olimme kivunneet lentokentän läheiselle bongauskalliolle ajatuksena kuvata korkealla ja leikitellä laskeutuvilla lentokoneilla.

Ylitsemme lensi kuitenkin vain yksi vaivainen lentokone – sekin testikuvan aikana. Ukkosrintama siirsi koneiden laskeutumisreitin, eikä koneita näkynyt enää. Pahus, ajattelin, kunnes huomasin taivaalle ilmestyneet HUIKEAT pilvet. Tämä oli vielä parempaa kuin alkuperäinen suunnitelma, kukaan ei pysty tilaamaan dramaattista taivasta! Tämä on se, mitä rakastan valokuvaamisessa. Ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu ja se on sitten menoa se. Kun suunnitelmat muuttuvat, tilalle tulee aina jotain ihmeellisen ihanaa.

Tämä oli huikea kuvaus, mutta erityisesti kylmät väreet kulkivat pitkin käsivartta ja niskaa, kun otimme yllä olevaa kuvaa morsiamesta. Morsian oli sanonut palaverissa tuntevansa olonsa epämukavaksi kameran edessä ja inhoavansa tuulta. Silti olimme siinä. Kallion huipulla, lentokonebongareiden katseiden edessä, tuulen riepotellessa huntua  morsian kameran edessä vahvana kuin takana olisi vuosien mallikokemus. Nämä hetket ovat pelkkää taikaa, magiaa. Olen todella kiitollinen, että saan olla mukana näissä taikahetkissä.

Eikä muuten edes kastuttu. Kuten kuvista näkyy toisella puolen taivasta paistoi aurinko…

Häät kuvattiin yhdessä Taina Inkeroisen kanssa.

gallery_013

gallery_011gallery_009gallery_025gallery_006gallery_001gallery_004gallery_005gallery_014gallery_016gallery_015gallery_017

muotokuvaus_006

Maailma on täynnä ystäviä, joita et ole vielä tavannut. He ovat kuitenkin jo syntyneet ja elävät elämäänsä, kuten sinäkin. Ehkä olette olleet supermarketissa samaan aikaan. Ehkä jammailitte samalla keikalla. Polkunne risteilevät, kohtaamista ei voi kiiruhtaa, mutta kun viimein kohtaatte, teillä on paljon kirittävää kuulumisissa.

Tapasin Tainan ensimmäisen kerran Tammisaaressa. Oli kesäkuun loppu ja kuta kuinkin tiesimme mutkan kautta toisemme ulkonäöltä. Siellä kesäisessä kaupungissa meillä oli monta lyhyttä kohtaamista: söimme lounasta yhdessä, vitsailimme televisio-ohjelmista, hymyilimme kävelessämme vastaan toisiamme.

Olimme 27-vuotiaita. Paikka oli Tammisaaren synnytyssairaala. Kohta maailmassa oli pieni tyttö, pieni poika – ja uusi ystävyys.

On huikeaa, miten elämä on kuin junamatka. Mukaan nousee uusia ystäviä ja laiturille jää vilkuttamaan vanhoja. Yhtä tärkeitä ja rakkaita jokainen.

Omat tyttäreni kasvavat ja heidän kanssaan vietämme ihania hetkiä pohdiskelevien keskusteluiden äärellä. Minä tietenkin yritän ujuttaa mukaan viisauksia, viittoja tien varteen. Seuraa aina paikallista. (Erittäin toimivaa.) Pidä oma sydän puhtaana. (Jos et muuta muista, niin muista tämä.) Keikkakädet! (Festareilla tiedät kyllä miksi.) Et tunne kaikkia sydänystäviäsi vielä.

Oikeastaan mikään uusi ei ole kovin pelottavaa, sillä se voi olla asema, jossa ystävä odottaa.

Kuvissa on siis Taina. Hän on ystävistäni se, jonka kanssa olen päässyt hurjalle matkalle valokuvien ja luomisen maailmaan. Olemme luoneet erikseen ja yhdessä, jakaneet ajatuksia, innostuneet, inspiroituneet. Otamme molemmat kuvia muista, mutta meitä ei kuvissa useinkaan näy.  Tänä kuulaana kevätiltana korjasimme asian.

muotokuvaus_003muotokuvaus_002muotokuvaus_005muotokuvaus_001puunalla_002