15398877_10154344067896032_813588266_o

Messenger kilkatti kuvan.  Toisen. Kolmannen. Olin uskomattoman innoissani, pökertynyt, haltioissani. Mielessäni oli vain ylistyssanoja. En katsonut kuvia mallista, missistä tai supertähdestä. Katsoin kuvia itsestäni.

Tältäkö minun asiakkaistani on tuntunut? Vau.

Olen maatiaiskissa, vaniljajäätelöä ja hesarin verkkotilaus. Olen tavallisen näköinen muija, mutta kuvissa näkyi hän, joka tunnenkin olevan. Tiedättekö? Se ihminen, se läpikotaisin tuttu – vahva ja hauras – siellä pienessä salaisessa universumissa, jonne vain harvat tuntevat tien.

Itse en edes yritä kuvata todellisuutta. Minusta on kiehtovampaa, mitä ihminen oikeasti on, ei se, millaisessa kehossa hän asustaa tai millaisena hän yleensä kameralle tallentuu. Todellisuus on kokemuksia ja tunteita, ei käsinkosketeltavaa ja nähtävää konkretiaa. Todellisuus on ajatuksissamme ja jokaisen todellisuus on siksi erilainen. Minusta itseään ei kuulu hyväksyä, vaan sen sijaan jokaisen tulisi löytää itsensä. Kuulostaapa näin kirjoitettuna hupsulta, mutta ymmärtääkö joku ajatukseni?

Ihmisen muotokuva on onnistunut (minusta) silloin, kun se näyttää kuvattavalle hänen peilikuvansa. Sen tutun ihmisen ajatuksineen, pelkoineen ja unelmineen, joka aamuisin tervehtii kylpyhuoneen kuvajaisesta.

Kuvat tiarapäästä otti  luottokaveri, suuri sielu ja luova sisko Taina Inkeroinen.

 

15368908_10154344009766032_618155605_o

 

senjatube

stockmann_003stockmann_001stockmann_002

Nämä kuvat ovat tarina siitä, kun kotikuntamme kirjasto julkaisi keväällä kuvakilpailun teemalla ”Minun Kauniainen”. Tarina siitä, miten perheen pienimmäinen innostui siitä, puhui kuvan ottamisesta viikkoja ja viimein pääsi kuvaamaan kaupungin kiertoliittymään Varubodenin viereen, samaan paikkaan, jossa autossa huudahtaa aina ”Meidän maailma!”

Äänessäni saattaa kuulua perustelua ylpeyttä, sillä mielestäni alla oleva kuva kiertoliittymästä on ehdottomasti paras kuva, jonka kukaan viisivuotias poika on Kauniaisista ottanut.

stockmann_001-2

 

Omissa kuvissani on tarina siitä, miten minä itse näen kotikuntani täynnä kertomuksia ja mysteereitä. Ne kulkevat kadulla ja metsissä samaan aikaan. Vaeltavat ajatuksissa. Inspiroivat ja tuovat rauhaa.

gallery_027
Rakeet rummuttavat kattoikkunaa kuin pikkukivet. Irrotan tietokoneen ja television sähköverkosta, vaikka en tiedä, kuuluuko niin enää tehdä. Ukkosrintama kulkee kotimme yli. Kesän ensimmäinen jyrinä ja välähdys, toinen, kolmas. Aina yhtä jännittävää.

Ukkosrintama nousi taivaalle myös viime vuonna, kun kuvasimme ilmailualalla työskentelevän parin hääpotretteja. Mainitsin aiemmin, että aina pitää olla suunnitelma, josta poiketa. Tällä kertaa olimme kivunneet lentokentän läheiselle bongauskalliolle ajatuksena kuvata korkealla ja leikitellä laskeutuvilla lentokoneilla.

Ylitsemme lensi kuitenkin vain yksi vaivainen lentokone – sekin testikuvan aikana. Ukkosrintama siirsi koneiden laskeutumisreitin, eikä koneita näkynyt enää. Pahus, ajattelin, kunnes huomasin taivaalle ilmestyneet HUIKEAT pilvet. Tämä oli vielä parempaa kuin alkuperäinen suunnitelma, kukaan ei pysty tilaamaan dramaattista taivasta! Tämä on se, mitä rakastan valokuvaamisessa. Ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu ja se on sitten menoa se. Kun suunnitelmat muuttuvat, tilalle tulee aina jotain ihmeellisen ihanaa.

Tämä oli huikea kuvaus, mutta erityisesti kylmät väreet kulkivat pitkin käsivartta ja niskaa, kun otimme yllä olevaa kuvaa morsiamesta. Morsian oli sanonut palaverissa tuntevansa olonsa epämukavaksi kameran edessä ja inhoavansa tuulta. Silti olimme siinä. Kallion huipulla, lentokonebongareiden katseiden edessä, tuulen riepotellessa huntua  morsian kameran edessä vahvana kuin takana olisi vuosien mallikokemus. Nämä hetket ovat pelkkää taikaa, magiaa. Olen todella kiitollinen, että saan olla mukana näissä taikahetkissä.

Eikä muuten edes kastuttu. Kuten kuvista näkyy toisella puolen taivasta paistoi aurinko…

Häät kuvattiin yhdessä Taina Inkeroisen kanssa.

gallery_013

gallery_011gallery_009gallery_006gallery_001gallery_004gallery_014gallery_017

muotokuvaus_006

Maailma on täynnä ystäviä, joita et ole vielä tavannut. He ovat kuitenkin jo syntyneet ja elävät elämäänsä, kuten sinäkin. Ehkä olette olleet supermarketissa samaan aikaan. Ehkä jammailitte samalla keikalla. Polkunne risteilevät, kohtaamista ei voi kiiruhtaa, mutta kun viimein kohtaatte, teillä on paljon kirittävää kuulumisissa.

Tapasin Tainan ensimmäisen kerran Tammisaaressa. Oli kesäkuun loppu ja kuta kuinkin tiesimme mutkan kautta toisemme ulkonäöltä. Siellä kesäisessä kaupungissa meillä oli monta lyhyttä kohtaamista: söimme lounasta yhdessä, vitsailimme televisio-ohjelmista, hymyilimme kävelessämme vastaan toisiamme.

Olimme 27-vuotiaita. Paikka oli Tammisaaren synnytyssairaala. Kohta maailmassa oli pieni tyttö, pieni poika – ja uusi ystävyys.

On huikeaa, miten elämä on kuin junamatka. Mukaan nousee uusia ystäviä ja laiturille jää vilkuttamaan vanhoja. Yhtä tärkeitä ja rakkaita jokainen.

Omat tyttäreni kasvavat ja heidän kanssaan vietämme ihania hetkiä pohdiskelevien keskusteluiden äärellä. Minä tietenkin yritän ujuttaa mukaan viisauksia, viittoja tien varteen. Seuraa aina paikallista. (Erittäin toimivaa.) Pidä oma sydän puhtaana. (Jos et muuta muista, niin muista tämä.) Keikkakädet! (Festareilla tiedät kyllä miksi.) Et tunne kaikkia sydänystäviäsi vielä.

Oikeastaan mikään uusi ei ole kovin pelottavaa, sillä se voi olla asema, jossa ystävä odottaa.

Kuvissa on siis Taina. Hän on ystävistäni se, jonka kanssa olen päässyt hurjalle matkalle valokuvien ja luomisen maailmaan. Olemme luoneet erikseen ja yhdessä, jakaneet ajatuksia, innostuneet, inspiroituneet. Otamme molemmat kuvia muista, mutta meitä ei kuvissa useinkaan näy.  Tänä kuulaana kevätiltana korjasimme asian.

muotokuvaus_003muotokuvaus_002muotokuvaus_005muotokuvaus_001puunalla_002