johanna_001

Sidoin auton etupenkillä kukkaseppeleitä. Ulkona tihkutti vettä.  Olimme Nuuksion parkkipaikalla Johannan kanssa. Puhuimme ja nauroimme, kuten aina nähdessämme. Pienestä sateesta huolimatta pidimme suunnitelmasta kiinni ja menimme metsään. Suunnitelma oli, että meillä ei ollut suunnitelmaa. Kaksi valokuvaajaa, minulla kamera, Johannalla seppele(itä).

Olen kuvannut häitä neljä vuotta,  mutta  ollut hääalalla yli kymmenen. Tämän vuoksi tiesin Johannan ja hänen maineensa ennen tutustumistamme. Johanna Hietanen on kova. Minun tuskin tarvitsee esitellä häntä kenellekään. Johanna on yksi suomalaisen hääkuvauksesta johtotähdistä. Hänen määrätietoinen ja persoonallinen otteensa on osaltaan muokannut alaa Suomessa siihen, missä se on nyt.

Tällä kertaa olimme metsässä, mutta kesällä kuvasimme yhdessä kahdet häät. Johannan kanssa kuvaaminen oli helppoa ja hauskaa, mutta erityisesti oli jännittävä nähdä, miten hyvin kuvamme soivat yhteen lopullisissa seteissä.

hannajatimoteus_potretit_007

Tämä kuva on Johannan ottama ja yksi monista lemppareistani, joita Johanna kakkoskuvaajana otti. Tämä osoittaa minusta hyvin, miten maaginen ja lumoava kuvaaja Johanna on.

Yhtä lumoava kuin kuvansa on tietenkin myös Johanna itse. Siksi tällä kertaa pääosassa ovat kuvat, jotka syntyvät, kun kaksi valokuvaajaa menee tihkusateessa metsään.

johanna_004

johanna_003

johanna_002

 

 

kymmenvuotisjuhlat_002
Kun olin pieni,
kuljin keijun askelin.

Metrin alempana
on aivan eri maailma.

 

kymmenvuotisjuhlat_003

kymmenvuotisjuhlat_001kymmenvuotisjuhlat_004kymmenvuotisjuhlat_006kymmenvuotisjuhlat_005

Pieniä hulmuhelmakeijuja kulki Aliisan 10-vuotisjuhlissa. Onnea ihana Aliisa!

 

haakuvaus_meri16haakuvaus_meri21

Vihkimiset ovat aina yhtä taianomaista, tapahtui vihkiminen kirkossa, kappelissa tai meren rannalla. Olen päätynyt siihen, että tuo taika syntyy, kun paikalla ovat kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ja heidän lisäkseen suku ja ystävä, eli ihmiset, jotka myös rakastavat hääparia. Kutsun teoriaani rakkauden kumuloitumiseksi. Tälle on varmasti tieteelliset perusteet, jos sitä tutkisi pidemmälle ja kirjoittaisi väitöskirjan.

Viime kesänä kuvasin ihanat juhlat Helsingin Uunisaaressa. Oli yksi niistä hellepäivistä, meri kimmelsi ja aurinko paahtoi avoimelta taivaalta. (Ei cumuluksen cumulusta!) Minusta on ihana kuvata vihkimisiä välillä myös muualla kuin kirkossa tai kappelissa, sillä se muistuttaa teoriastani: kun paikalla on rakkautta ja läheiset, meillä on kaikki.

haat_uunisaari17haakuvaus_meri22haat_meri04haat_meri08

portfolio154
”Kellun edelleen aallonharjalla. Olin lauantaina yhtä hymyä. Ja sunnuntain. Ja näköjään tänäänkin. Vitsi, mitkä bileet!” Näin kirjoitin päiväkirjaani lokakuisena maanantaina, kun takana oli ystävilleni järjestämä taidenäyttely autotallissamme. Olin viime keväänä Fer Juaristin järjestämässä workshopissa. Päivä oli erittäin inspiroiva ja antoisa. Erityisesti mieleeni jäi Ferin tapa teettää suosikkikuvat paperille kerran vuodessa, skoolata hyvin menneelle vuodelle ja nauttia oman työnsä jäljistä. Ihastuin ajatukseen, sillä valokuvaajan silmien ohi kulkee paljon kuvia. Liian harvoin tulee kuitenkin pysähdyttyä yksittäisen kuvan eteen. Nautittua omista kuvista, mikä on kuitenkin valokuvaamisen kivoin osa.

Idea jäi kytemään ja muotoutui minun näköisekseni tilaisuudeksi. Juhlat, totta kai. Rakastan juhlia ja ystävieni kestitsemistä. Tilaa mietin pitkään, kunnes keksin, että minulla on jo täydellinen tila juhlille kaksi kerrosta alempana – autotalli numero 1, joka muuttui yhden illan ajan galleriaksi.

Iltapäivällä kaikki oli valmista. Järjestelyissä ei ollut kiire missään vaiheessa, kukat oli jo hiuksissa, korkkarit jalassa ja pöytä katettu. Ulkona juoksenteli tuuli, mutta sisällä autotallissa oli lämmin. Seisoin tyhjässä tallissa ja ystäväni Karoliina  viritti viulua ja minä odotin ensimmäisiä vieraita. Halauksia, onnitteluja, kukkia ja kuohuviiniä. Olin aivan häkeltynyt. Taustalla oli Karoliinan kauniit sävelet ja kaikki oli yksinkertaisesti vain täydellistä. (En voi kuin suositella Karoliinan Scarlet Maidens -viuluduoa!)

Kun viulu vaikeni, oli puheiden aika. Mieheni nosti maljan ja piti minulle aivan ihanan puheen, minä pidin omani ja myöhemmin, juhlien jo vaimetessa,  ystäväni piti minulle vielä yhden puheen, mikä yllätys! Tiedän, että puheisiin suhtaudutaan sekalaisin tuntein, mutta puhe on se, joka tekee juhlan. Puhe vapauttaa tunnelman, kokoaa juhlat yhteen, tekee pienestäkin kokoontumisesta juhlan ja pirskauttaa sellaisen määrän lämpöä juhlijoiden päälle, että harva ohjelmanumero pystyy siihen.

Puheiden jälkeen Karoliina astui lavalle kitaran kanssa ja pisti rokiksi! Onko mitään absurdimpaa kuin olla rokkikonsertissa omassa autotallissaan?

Nämä juhlat tuntuvat edelleen lämpimänä aaltona sisuskaluissa. Napsin galleriasta muutaman kuvan, mutta muuten keskityin nauttimaan. (Välillä on tärkeää osata laskea kamera alas ja imeä hetket itseensä ilman optiikkaa.) Toivottavasti näistä kuvista kuitenkin välittyy edes murto-osa juhlan tunnelmista. Ensimmäisen helmakuvan on ottanut hyvä ystäväni, Sari.

Omasta puheestani jäi tärkeä osuus kattamatta, joten käytän tilaisuuden hyväkseni täydentää puhetta. Valoisan alkutaipaleella Sini (kiitos!) linkkasi minulle ja Tainalle Facebookissa artikkelin ”This column will change your life: Helsinki Bus Station Theory”. Olen palannut tähän tekstiin aina uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Teorian viesti on yksinkertainen: Pysy kyydissä, älä nouse bussista. Luota linjaasi ja tyyliäsi, se tulee viemään perille. ”Stay on the Fucking Bus.” Pysy kyydissä, babe.

portfolio152portfolio156portfolio160portfolio158