Kadonnut, eli kehotus teettää valokuvia ja liimata niitä vähän sinne päin

Viime viikolla se tapahtui. Ulkoinen kovalevy ei enää startannut. Se, jossa on perheemme kuvat vuosilta 2004-2008. Juuri se aika, jolloin tyttäremme syntyivät, perheemme ajanlasku pysähtyi ja alkoi alusta. Jaoin harmiani FB-ystävieni kesken. Kohtalotoveri löytyi samantien. Kovalevy kärähti, kuvat katosivat. Harmittaa.

Minua sentään lohduttaa vielä se mahdollisuus, että kuvat voinee palauttaa kovalevyltä rahalla.

Harmin määrä on suuri. Harmittaa, etten ole laittanut perheeni kuvia samaan varmuuskopiointiputkeen kuin asiakastöitä. Harmittaa, etten teettänyt kuvia sitä mukaa, kun niitä otin. Harmittaa, että standarnini perhealbumille oli niin korkealla, että valokuvaprojekti oli jäänyt odottamaan parempaa aikaa.

Olin tietenkin tunnistanut uhkan jo aiemmin. Olin monta kertaa aloittanut keskustelun siitä, miten nyt otetaan kuvia enemmän kuin koskaan ennen, mutta muistoja tästä ajasta ei jää. Digitaalinen kuva voi kadota milloin vain. Puff ja se on poissa. (Lisää aiheesta voi lukea mm. Kamerakoulun artikkelista Kolme syytä, miksi olemme sukupolvi, josta ei jää yhtään kuvaa.)

Erityisen huolestunut olin vanhoista kännykkäkuvista. Ne seilasivat koneelta ja kansiosta toiseen vuosien kuluessa. Tiesin, niiden häviävän joko tiedostoviidakkoon tai unohtuvan joku kerta konetta vaihtaessa. Inhimillisen virheen todennäköisyys on yleensä aina suurin.

albumi_001-2

Kännykkäkuvat pelastin ajoissa. Kotiin tuli paksu nippu kuvakuoria täynnä pieniä muistoja arjestamme. Onneksi lapset ottivat kopin tässä kohtaa, kantoivat esiin omat (tyhjät!) albuminsa ja alkoivat liimaamaan sinne omia suosikkejaan. Ei kronologisessa järjestyksessä, ei tarinakaaria, mutta tallessa. Liimattuna, albumissa, tallessa.

Rakastan valokuva-albumeita. Kovaa paperia ja paikalleen liimattuja kuvia. Kuvia, jotka ovat kuin avaimia seikkailulle muistoihin. Olen myös hieman perfektionisti. Luonnollisesti albumeiden tulisi olla täydellisiä taideteoksia ja kertomuksia elämästä, arjesta ja juhlasta. Ajan kulkiessa loogisesti vasemmalta oikealle.

Jos haluan jättää jälkeeni jotain muutakin kuin sotkuisen kasan tiedostoja, jotka voivat vain – puff – kadota, jostain vaatimuksesta pitää päästää irti.

albumi_001-3

Samaa ”parempi albumissa nyt” -metodia käyttäen olen liimannyt tarrakuvia albumin etusivulle. Pienten ihmisten antamat tarrakuvat ovat olleet minulle aina tärkeitä, mutta säilöttynä satunnaisissa paikoissa. Odottamassa jotain maagista parempaa hetkeä.

-

Kuvien katoaminen aiheutti ajatusvyöryn niin henkilökohtaisella tasolla kuin miettien Valoisan kuvausideologiaa. Minun ja muiden tulisi herkemmin teettää valokuviaan. Liimata niitä kieli poskella, vähän sinne päin, sillä tehty on parempi kuin tekemätön.

Valokuvaajana en voi kuitenkaan antaa yhdellekään perheelle, ainoallekaan hääparille enää vain digitaalisia tiedostoja. Minun vastuuni valokuvaajana on varmistaa, että minun asiakkaideni muistot pääsevät käsiin hypisteltäväksi, silmille ihasteltaviksi – ja mikä tärkeintä – yhdessä muisteltaviksi. Digitaalinen tiedosto ei anna kenellekään mitään. Se on vain ykkösiä ja nollia.

Mietin parhaillaan uusia kuvauspakettejani, että palveluni vastaisivat enemmän sitä, mihin itse uskon ja mitä arvostan. Tuotteiden lisääminen peruspakettiin nostaa hintoja, mutta uskon sen luovan korvaamatonta lisäarvoa, joka tuo iloa pitkään.

Uusien pakettien julkaisua odotellessa haastan sinut teettämään kuvia, liimaamaan kuvia albumiin tai edes varmuuskopioimaan kuvat. Kerro edistymisestäsi joko täällä blogissa tai Instagramissa häsällä #muistovallankumous! (Muista, toiminta voittaa suuruuden. Teetä vaikka ensin pari parasta instakuvaa esim. LALALABissa.)

Your email is never published or shared. Required fields are marked *

*

*